puristuksissa

Kesä tuli ja meni.Kummasti sitä on vaan (joutunut) sopeutumaan tähänkin tilanteeseen,että yksi on lentänyt pesästä.Elämä on ihmeellistä,sopeutumisen suhteen.Vaikkakin kaipaa kovasti aikuistunutta lasta,niin äidinsydän tietää että näin asioiden pitääkin mennä.
Nyt toinenkin lapsi puhuu kotoota muutosta.....huh.

Itse etsin kuumeisesti paikkaani ja tuntuu,että "vanne kiristää päätä".Kesällä laitoimme talon myyntiin,mutta olosuhteiden pakosta otimme sen jo poiskin myynnistä.Kuitenkin minulle jäi vahva tunne,että jotain uutta elämässä PITÄÄ tulle.Tuntuuko tunne tutulta??On kuin kulkisin sumussa,eikä sen takaa pilkistä aurinkoa jota kohden pitäis mennä......

Ympärilläni nään paljon asioita,mitkä tuntuu niin ahdistavilta ja joiden kanssa ei yksinkertaisesti pysty elämään.On ihmisiä,jotka on vallan ja itsekkyyden nimissä valmiit tekemään mitä vaan.Ja tämä vielä kätketään "hyvyyteen" ja "valheisiin".Näin saadaankin monen pää sekasin,ja hups.....ne jotka eivät hyväksykään tätä,ovat hujareita ja juoksevat ihmisten perässä.Vaatii aikamoista rohkeutta ja nöyryyttä seurata sydämensä ääntä silläkin uhalle,että sinut leimataa "pahaksi".

Joskus elämässä on tehtävä radikaaleja liikeitä,jotta voit olla uskollinen totuudella!!Enemmän tulee kuunella Jumalaa kuin ihmisiä...näin se vaan on.Ja eikö juuri sydämelle Jumala puhukin.Se omantunnon ääni,joka meissä jokaisessa on......

lintu lensi pesästä

Tänään se sitten tapahtui,mitä olen kauan pelännyt....ensimmäinen lintu lensi pesästä!

Olen siirtänyt asian syvällistä käsittelyä aikana jolloin muutto alkoi varmistua.Innokas

nuoriherra on hoitanut muuttoon liittyvät asiat itse,ja pakkaaminen ja auton täyttäminenkin

sujuin ihan häneltä omatoimisesti:) Vältin suorastaan joutumasta kohtaamaan tätä asiaa....joka 

sinänsä kuulosta ehkä oudolta,mutta en oikeesti tiennyt miten kestän tämän ikävän ja luopumisen

tuskan.Eilen illalla tavaroiden ollessa valmiina muuttoautossa tätä päivää varten,kävin tyhjässä huoneessa!

Sillon se sitten purkautu:itkua sydämen pohjasta!!!!

Tajusin että aika mennyt palaja ei koskaan.Ajatuksissa näin pienen tarmoa ja innostusta olevan 

lapsemme pikkuisena.Isonpan hän on ollut meidän sosiaalinen lähteeemme,ystäviä ja toimintaa riittää

hänen ympärillä aina.Lahjakkuutta kaikilla taiteellisilla aloilla,sosiaalista taitoia käsitellä kehity-

vammaista pikkusiskoa,ja vaikka millasia hyviä ominaisuuksia täynnä oleva lapsi.

Vastapainona todella jääräpäinen ja menee läpi vaikka harmaan kiven (vaikka vähän tuliskin turpaan,heh).

Nyt on sitten kyyneleitä vuodateltu pitkin päivää.Toisaalla sydämessäni koen valtavaa riemua,että 

hän saa lähteä innolla kohti uusia haasteita ja koittamaa miten siivet kantaa.

Äsken kun pienimmäisen kanssa rukoilimme iltarukousta,niin siinä tajusin taas kerran mikä etuoikeus

rukoileminen on.Siinä minä saan äitinä jättää lapseni Taivaan Isän kämmenelle.Itse en nää enää voi olla 

samalla lailla läsnä hänen elämässä kun pikkusena,mutta Jumala on häntä lähellä:)

huh huh,olipa päivä.....

testi

siis kääk,tämä bolgger on muuttunut,enkä osaa enää edes käyttää tätä....."lapset,missä olette,äiti tarttee nyt apua!!!!"
Tässä nyt testaan,että osaanko edes laittaa tätä tekstiä näkyviin.Voi että,just kun jotain opin,niin sit taas tulee uusia virityksiä kehiin:( no,ehkä opin tän.

Aikaa on TAAS vieriny,ja en ole saanut aikaseksi kirjottaa tänne.
Ehkä alan avata sanallista arkkuani taas......
Uusia tuulia tässä onkin luvassa:ensimmäinen lintu lentää pesästään ensi viikolla! Ja jos olen rehellinen,niin enpä ole asiaa uskaltanut syvällisesti viel miettiä.Tai olenhan pohtinut tätä laajemmalti,mutta näin konkreettisesti kun asia on tässä ja nyt,niin.......apuaaaaaaa...

Toinen iso juttu,jota on joutunut pohtimaan enemmänkin on esikoisen kouluun lähtö syksyllä.
Tänään tein sellasen huomion,että asioidessani hänen kanssa lääkärissä tai muualla,niin sen jälkeen olen kuin tumman pilven verhoomana.Jotenkin vaan erityislapsen erityistarpeet erityisasioineen erityiskouluineen,saa minut lamaantumaan:(( Eli matka jatkuu tälläkin elämänalueella....

Lisäksi tämä kevät on ollut TODELLA haasteellinen kyseisen lapsen kanssa,askeleita on otettu taaksepäin ja meidän "sympioosi" on niin tiukka,että välillä tuntuu että se kuristaa minut,ja happi loppuu.
Jokin muutos elämään pitää tulla ja aika äkkiäkin.......niitä vastauksia tässä odotellessa:))

Nyt testaan,saanko tekstin näkyviin.....

hali hali

kouluun tutstumassa

Eilen oli minun vuoro käydä tutustumassa kuopuksemme tulevaan kouluun.Edellis syksynä kävin jo siellä visiitillä,mutta sillon oma "surutyöni" oli niin alussa,että käynti meni siinä samassa shokissa.
Nyt kun aikaa on taas kulunut,ja koulun aloitus lähestyy niin oli hyvä uusia visiitti (eikä se ole vielä miinenkään).
Viisi lasta olen jo ehtinyt elämässäni lähettämään enismmäiselle luokalle,mutta taas täytyy todeta,että erityslapsen kohdalle tämäkin prosessi näyttää olevan ihan erillainen.Pelot,odotukset,ahdistukset,kysymykset tuplaantuu moninkertaisiksi.

Koulu mihin tyttäremme on menossa,on erityiskoulu.Pääsääntösesti siellä taitaa olla kehitysvamma diagnoosilla,mutta toki on muitakin.Asian voi kääntää nyt niinkin,että kehitysvammasilla on ainakin etuoikeus päästä sinne.

Ja voi,vastaannotto siinä koulussa on todella lämmin ja äitikin voi tunteta,että jokainen lapsi otetaan perheineen avosylin vastaan.Tutustumisia järjestetään juuri niin paljon kuin kukin lapsi tarvitsee ja vanhemmat myös.Aikuisia on jokaisella luokalla useampi,ja luokkakoot on 6-8 lasta.Kuulostaa todella hyvältä.

Pienin askelin voin alkaa ajatukset siirtämään esikoulun turvallisesta ympäristöstä kohti koulua.....

Täytyy kuitenkin myöntää,että siinä rehtorin huoneessa pyörenäpöydän ymmärillä istuessamme,tuli sellanen häivähdys paniikista:"Mitä mä täällä teen??onko mulla muka kehitysvammanen lapsi??
Se oli kuitenkin vain häivähdys,ja tajusin että olen mennyt surutyössäni eteenpäin....sain koottua itseni,ja takaisin hetkeen."Elämä On...ja meillä on kehisyvammainen Rakas lapsi" <3

Tunnustukseen kuuluu seuraavat kolme tehtävää:

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.

2. Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi

3. Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle

1. http://valkoinenkotikaupungissa.blogspot.com/ on huippu taitavan kodinhengettären bologi.Kyseessä on nainen joka saa kaiken kunnian minulta....hänen käsissään ihan tavallinen asia saa loiston ja kauneuden.Ahkeruus ja toiminnallisuus ja sydämmellisyys....kaikki nämä yhdistyy kyseiseen ihmiseen sataselle.On ollut aivan mahtavaa blogin kautta saada seurata hänen elämää,kiitos siitä Milla <3

2.Mitä mitä mitä.....vai pitäis nyt kertoa 7 asiaa,käääk. Nooh tässä ne nyt tulee.

-minusta piti tulla lähetyssaarnaaja:) (mutta tulikin äiti,heh)

-ehdimme seurustelle tulevan meheni kanssa 5kk ja menimme 

kihloihin,ja siitä vielä 4kk niin olimme jo naimisissa:))

-kärisin todella paljon,että englannin kieli ei ole halussani:(

-minulle tärkeintä elämässä Jumlan ja perheen jälkeen on ehdottomasti ihmissuhteet!! Mikään

ei mene tämän asian edelle.....ei työ,harrastukset,talo ym.

-herkut on heikkouteni!!!

-en ole pitkäjänteinen..........

-odotan että pääsen anopiksi,ja sitten mummoksi;)

3. Mimmin mietteet,

                                                                        nella camilla,

                                                                        Tim Kiukas photo

perjantai ja aurinko:))

 Aurinko paistaa ja on perjantai,voiko enää enää parempaa yhdistelmää:)) Viikon haasteet on takana,nyt voi  ottaa rennosti viikonlopun.Otin aamulla muutaman kuvan,ja koitan opetella näitä blogitaitoja....

maanantaita

Asiat tapaavat jälkeenpäin katsottuna istuvan hyvin päällekäin,kuten nämä uudet säilytyslaatikkonikin.

Tänään nuorimmainen lähti tutustumaan kouluun! Ennen sitä ehdittiin itkeä isoja kyyneleitä,kun pelkkä ajatuskin sai hänen maailmansa järkkymään...jännityksestä,ja askeleella kohti tuntemattomaan.
Voi sitä riemua,kun käynti olikin aivan huippu:)))Matka kouluTAXIlla,pääsy leipomaan,kivat ihmiset (rehtori ja opettajat).....kaikki oli "täydellistä".
Ainekset katastoofiin oli olemassa,ja siksi onnistumisen riemu oli varmasti niin tyttärellä kun äidilläkin sanoinkuvaamaton.

Seitsemän vuotta olen jo kohdannut epäluuloisia katseita,kun kerron hankalasta elämästämme.Varmasti moni on miettinyt päänsä sisällä,että äidillä se ongelma taitaa olla ;) Kehitysvamma diagnoosin jälkeen,olen ollut helpottunut siitä tiedosta että tilanteemme ovat oikeesti todellisia,ja lapsemme tarvitsee aivan erityistä huomiota ja suhtautumista.

"Huonopuoli" asiassa on,että salaiset haaveeni muutosta tuntuu aina vain lipuvan kauemmaksi,koska en voi  ottaa riskiä siitä,että lapseni koluasiat menisivät huonompaan suuntaan.Vai tietääkö joku,että esim.Espoossa olis kehitysvammaisten lasten kouluasiat hyvin?Haluisin kuulla kovasti tästä asiasta.

Että tällästä meille tänään:))